Oon huomannu täs jo parisen vuotta sitte jo alkaneeni vieraantua yksistä elämäni tärkeimmistä ihmisistä ja nyt se on vaan voimistunu.
Kyse on sukulaisista eli äitee, täti ja sen mies ja mumma.
Se oli aluks vaan outo tunne mutta nyt se on kamala ku sitä alkaa oikeesti ajattelemaan.
En sitte tiiä teenkö sitä tahallani. Yritänkö mä vaan pitää sellaset ihmiset poissa mun lähipiiristä, jotka aiheuttaa tahtomattaan mielipahaa koska ne ei ymmärrä.
Vai häpeänkö mä vaan itteäni ku en ookkaan se sama pikkutyttö, joka oli aina uppoutunu haavemaailmaansa, josta kukaan ei tienny mitään ja jossa se pikkutyttö oliki pikkupoika.
Että oon vaan tuottanu pettymyksen kaikille ku en ookkaan sitä mitä ne odotti mun olevan tai pahimmassa tapauksessa luuli tietävänsä mun olevan.
Mumma oli mulle kersana tosi tärkeä, tykkäsin olla sen työnä viikonloppuja ja tehä sen kans kaikenlaista. Leipoa ja laittaa ruokaa.
Sitte huomasin, että mä en osaa enää olla sen työnä niinku sillon joskus. Oon jotenki vaivaantunu siellä, niinku olisin jonku vieraamman työnä vaan kyläs.
Aattelin, että kyse on sukupolvien välisestä kuilusta, ikäeroa on kuitenki melkeen 50 vuotta.
Mutta ny tajusin, että kyse on myös sukupuolten välisestä kuilusta. Ja mun sukupuoltani mumma ei tuu koskaan ymmärtämään eikä sisäistämään.
Täti ja sen mies on kans samaa kastia jollaki tavalla. En tiiä miten mun pitis olla niiden työnä. Sen tiiän, että mun transprosessi oli tädin miehelle helpompi asia. Sen reaktio asiaan oli laatua "mikä yllätys se ny oli?", ilmeisesti mun käytös ei oo koskaan sen silmis ollu kovinkaan tyttömäistä mikä ny varmaan johtuu siitä, että son tyypillinen mies jolle asiat on mustavalkosempia ku mustavalkotelevisio.
Mutta vaikeinta on äiteen kanssa.
Koska se on ollu mulle aina koko maailman tärkein ihminen, ihan vaan jo senki takia koska se on mun ainut vanhempi. Aina ollaan oltu vaan me kaks ja muut ja sillä tavalla me ollaan selvitty eteenpäin.
Aina oon äiteetä ihaillu ja halunnu olla isona niinku se. Ei samanlainen nainen vaan samanlainen ihminen. Se on henkisesti vahva ja on aina repiny ittensä ylös masennuskausien jälkeen ja saavuttanu haluamiaan asioita elämässään ihan vaan koska se päätti niin ja haki apua sillon ku se sitä tarvi.
Kuka ei haluais olla tollanen?
Ja ny musta tuntuu, että oon ryssiny kaiken. Että oon vaan yks vitun iso epäonnistuminen ihmisen muodossa, joka ei osaa tehä mitään oikein eikä saa koskaan mitään aikaseks.
Mä haen äiteen hyväksyntää niin paljon ja epätoivosesti, että pieniki epäonnistuminen mistä se sanoo jotain tuntuu maailmanlopulta ja siltä, että se ei enää rakasta mua. Voi saatana tota tunnetta ku kerroin sille transsukupuolisuudestani. Ihan niinku olisin sanonu sille "hei, epäonnistuin naisena, älä vihaa mua pliis".
Eihän se mua vihaa ja aina sanoo rakastavansa mua. Mutta mä luulen tietäväni, että son monessa asiassa pettyny muhun. Ja musta tuntuu, että son pettyny muhun ku en ookkaan enää sen tyttö, jonka se joutuu omien sanojensa mukaan hautaamaan elävältä koska se tyttö onki poika.
Mun on nykyään paljo helpompaa olla tekemisissä emännän porukoiden kanssa. En sitte tiiä johtuuko se siitä, että ne ei oo tuntenu mua läheskään niin kauan ku omat sukulaiset niin niille on helpompaa sisäistää se, että jaa tuo likka onki poika.
Mutta en mä halua, että asiat on näin. Mä haluaisin niin paljo, että voisin palata takasi niihin aikoihin ku sukulaiset ei ollu pelottavia ihmisiä, joiden suusta tulevia sanoja saa pelätä ja yrittää niellä itkua ku ne ajattelemattomuuttaan laukoo tyttönimeä ja tytöttelee päin naamaa.
Ja sitte ku siinä yrittää olla itkemättä, ne tulee puolustelemaan itteään, että ymmärrä ny ku meillä on vaikeaa sisäistää tää asia. Joo, ymmärrän mutta VITTU YRITÄTTEKÖ TE EES SISÄISTÄÄ SITÄ?
Vittu, ihan niinku mulla ei ois oikeutta tuntea niinku mä tunnen. Jos mulle tulee hysteerisen paha mieli pelkästä tyttönimestä niinku eikö sen pitis jo vähä kertoa siitä, että vois vähitellen ees yrittää opetella sitä uutta nimeä, varsinki ku ei se oo mikään utopistinen Vilho-Eemil Patrik Andersson.
Ja eipä toimi se, että ignooraisin tyttönimen niinku koulus tein. Lopputuloksena on vaan suutahtaminen mulle. Enkä siedä sitä yhtään sukulaisten puolelta. En kestä sitä, pintaan tulee vaan taas se tunne, että tein jotain väärin. Vaadin käyttämään nimeä, joka ei saa mua itkemään, se on väärin.
Mä en vaan oikeesti tiiä enää joistaki asioista yhtään mitään.
Joskus ois vaan kiva kadota olemasta siihen asti, että saa diagnoosin ja nimensä vaihdettua virallisesti. Ilmestyis taas olemaan ku on virallisesti mies, edes nimeltänsä.
Pulpahti tollanen ajatus pintaan ku tultiin emännän kanssa kaupasta ja naapurin ämmä KOVALTA JA KORKEALTA päätti kailottaa tervehdystä tyttönimen kera. Vitun muiden henkilökohtasten asioiden nuuskijat, mulla menee niihin hermot. Katotaan vittu miten naamat venähtää siinä vaihees ku ääni tuleeki pari astetta matalammalta ja nenän alla rehottaa amisviikset.
"At a higher altitude with flag unfurled, we reached the dizzy heights of that dreamed of world."
- High Hopes by Pink Floyd
