Synnyin aprillipäivänä vuonna 1990 aamuyöstä ja samalla jäin äitini ensimmäiseksi ja viimeiseksi lapseksi.
Isästä ei ole periaatteessa koskaan ollut tietoakaan vaikka tyyppiä olenkin muutaman kerran elämäni aikana nähnyt, mutta ilmeisesti äijää itseään ei kiinnosta niin eipä kiinnosta sitten minuakaan.

Muistan, että heti kun aloin olla tietoinen sukupuolestani ja tiedostamaan mitä tyttönä oleminen ja eläminen tarkoittaa, tiesin että joku on pielessä. En halunnut pitää mekkoja tai mitään muitakaan tyttömäisiä vaatteita, hiukset saivat olla vapaana - lettejähän minä en halua enkä varsinkaan halunnut leikkiä nukeilla.
Melkeinpä kaikilla äidin ystävillä oli kanssani samanikäinen poika ja heidän kanssa oli kiva leikkiä. Mieluummin leikin lelupyssyillä ja dinosauruksilla heidän kanssaan kuin olisin barbien kanssa pelleillyt.
Nuo pojat vain tuntuivat silti elävän toisessa maailmassa kuin minä ja halusin aina kuulua myös siihen maailmaan. Tämä tunne vain paheni kun menin kouluun.
Ainoat miehen mallit elämässäni olivat äidin isä ja tädin mies, joka oli samalla kummisetäni. Pidin kummisedästäni kovasti ja halusin olla aina kun mahdollista mukana hänen äijääkin äijämäisissä tekemisissään. Kuten vaikka ampumaradalla ja metsällä hirvipassissa.

Mutta se koulu.
Ei ollut helppoa tällaiselle erittäin ujolle ja introvertille tenavalle. Paljon uusia ihmisiä ja vieras iso rakennus missä pitäisi olla päivittäin useampi tunti.
Vastoin oletuksiani sain pari hyvää ystävää jo ensimmäisellä luokalla, tyttöjä molemmat. Enhän minä poikien kanssa voinut kaveerata. Vain sen takia, että ne oli poikia ja minä en.
Ala-asteen aikanahan sitä iski päälle vielä tämä latenssivaihe eli pahamaineinen tyttö/poikapöpöilyt. Kyllähän siinä porukan mukana meni, mutta silti itsekseni pyörittelin silmiäni sille touhulle. Mitä kamalaa siinä oli jos poika sattui hipaisemaan? Ehkä toivoin, että poikapöpöt olisivat muuttaneet minutkin pojaksi. Mene ja tiedä.
Ala-asteaikana monesti vilkuilin sivusilmällä poikien tekemisiä kaipaillen, halusin olla niissä mukana. Senpä takia kun pojat innostuivat jostakin asiasta villityksen tahtiin niin päätin tehdä saman ja sain kuin sainkin poikien huomion päästen edes epämääräisen aasinsillan kautta heidän porukkaan. Mutta eipä sekään silti kauan kestänyt.

Yläasteaika on sukupuoliasioiden suhteen aika hämärä. En kai vain ajatellut asiaa niin aktiivisesti, yritin vain elää sen raa'an tosiasian kanssa, että minä nyt olen tyttö. Sen tosin muistan, että ajattelin sen kaiken olevan vain jokin vaihe ja että se menee vielä ohi. Ajattelin, että eiköhän minustakin vielä nainen kasva.
Mutta en siltikään pitänyt mitään tyttöjen vaatteita. Aina pukeuduin epämääräisiin huppareihin ja farkkuihin ja yritin olla näkymätön.

Yhdeksännen luokan lopulla törmäsin jotenkin yllättävästi alkavaan Japani-villitykseen ja sen kautta sain rohkeutta tehdä aika näkyvän muutoksen ulkonäkööni. Värjäsin hiukseni ensimmäistä kertaa elämässäni lyhyeksi leikkauttamisen jälkeen, otin nenälävistyksen ja aloin pukeutua kauluspaitoihin. Se tuntui mukavalta koska halusin näyttää siltä. Toisaalta se oli virhe koska menin lukioon.
Jälkiviisautena on helppo sanoa, että Seinäjoen lukion päivälinjalla räiskyvä, fyysinen persoonallisuus on paha asia.

16-vuotiaana päädyin myös ensimmäiseen seurustelusuhteeseeni, joka kesti melkeinpä kahdeksan kuukautta. Toinen osapuoli oli nainen.
En ollut koskaan tarkemmin ajatellut seksuaalisuuttani eikä toisen naisen kanssa styylaaminen tuntunut mitenkään oudolta, luonnolliselta vain.
Varmaan seurustelu auttoi jotenkin taas tajuamaan kuinka paljon vihasin kehoani. Sen tiedosti ikävästi kun oli vähäsen läheisempi tilanne ja loppujen lopuksi varmasti osasyy eroon oli järkyttävä epävarmuuteni kroppani suhteen.

Lukion lopetin puolen vuoden jälkeen ja menin vuodeksi opiskelemaan metallialaa Jurvaan. Koko tuo aika on kummallisen blurrin peitossa. Muistan vain olleeni henkisesti paskassa kunnossa ja mentaliteettini oli muuttunut jotenkin aggressiiviseksi.

Vuonna 2008 tapasin netissä nykyisen tyttöystäväni ja saman vuoden syksyllä aloimme seurustella. Ensimmäisenä vuosipäivänä rengastin kyseisen naisen itselleni ja tätä nykyä asumme saman katon alla. Hyvä saavutus toiselta suhteelta.

Tästä saakin hienon aasinsillan transtuntemuksiin. Emännän kanssa ne tuntuivat puskevan esiin entistä enemmän, varmaan senkin takia että hänen seurassaa uskallan todella olla oma itseni. Lisäksi avokki ei ole koskaan mieltänyt minua naisena, aluksi androgyyninä ja nykyään mitä ilmeisimmin miehenä.
Kehodysforia tuli vain entistä selvemmäksi. Vaikka saatoin olla muuten oma itseni, en tahdo suurin surminkaan tepastella edes puoli-ilkosillaan emännän edessä. Ihan vain sen takia, että näytän rumalta. Naisen kroppa minulla on ruma.

Vuoden 2011 keväällä vihdoin pystyin sanomaan sen ääneen itselleni - olen transsukupuolinen. Haluan eroon tästä naisen kehosta, tehdä siitä miehen, olla oikeasti mies.
Avokin ja muutaman ystävän mahtavalla henkisellä avustuksella ja tuella olen päättänyt hakeutua tutkimuksiin.

Vaikka tässä onkin alla viimeinen vuosi ammattikoulun pintakäsittelylinjalla, uskon vahvasti omaavani henkiset voimavarat prosessin aloittamiseen ja läpikäymiseen.
Olen halunnut tätä niin kauan ja nyt tunnen olevani siihen valmis.

Notta perkele, siunakkoon koko maailman ittensä. Täältä tuloo pian puhurasverinen eteläpohojalaanen miäs!