PÖRINÄÄ JA JOKELLUSTA
Vauva-aika jos kauan sitten

Infantiilin amnesian vuodet, muistikuvat siis luonnollisesti kateissa.
Valokuvien perusteella äiti pynttäsi minut mekkoihin ja muuhun tyttömäiseen.

JALKAVARSIA JA PIKKUELÄIMIÄ
Varhaislapsuus

Ilman sisaruksia oli vaikea heijastaa omaa sukupuoltaan mihinkään. Äidin ystävillä tosin oli minun ikäisiä tai vähän nuorempia lapsia, kaikki poikia. Heidän kanssa tuli leikittyä mutten muista mitään "olisinpa poika" -ajatuksia.
Äidin seuraksi tuli joskus katsottua kotimaista Ruusun aika -sarjaa, jossa oli Roope-niminen tyttö. Hän halusi olla poika ja mietti välillä ääneen koska hänelle kasvaa pippeli. Muistan samaistuneeni Roopeen kovasti mutta en koskaan sanonut sitä ääneen.
Äiti sanoi usein, että olen hänen ykköstyttönsä. Ei aiheuttanut mielipahaa mutta jostain syystä sanoin aina, että olen kakkostyttö.

DINOSAURUSHAAVEILUA
Ala-asteaika

Vasta koulussa sain ensimmäiset oman ikäiset tyttökaverini. Heidän kanssaan oli hauskaa leikkiä varmaan sen takia, ettei siinä koskaan ollut mukana mitään barbeja. Silti jotenkin kaipasin poikien seuraan.
Aloin tietoisesti protestoida hameita ja mekkoja vastaan eikä äiti pakottanut sellaista pitämään. Mutta vaatteet eivät saaneet olla liian "poikamaiset" eikä hiukset lyhyet. Koska olisin näyttänyt pojalta.
Pokémon-villityksen aikana pääsin väliaikaisesti mukaan poikaporukkaan koska omistin varsin hyvän kokoelman kortteja. Nautin siitä ajasta.
Viidennen luokan jälkeen vaihdoin koulua ja toivoin, että voisin ystävystyä uuden luokan poikien kanssa. Ei onnistunut. En ystävävystynyt edes tyttöjen kanssa. Sain kaverin vuotta nuoremmasta tytöstä.
Kuudennella luokalla minulle leikattiin ensimmäistä kertaa lyhyt hiusmalli. Pidin siitä mutta se oli tyttömäinen.
Olin paljon tekemisissä äidin silloisen miesystävän poikien kanssa. Tulin heidän kanssaan hyvin toimeen. Poikien jutut olivat kiinnostavampia kuin tyttöjen, edelleen.

KOHTI LUKIOTA ILMAN TULEVAISUUSKUVIA
Yläasteaika

Jotenkin pelkäsin yläasteelle siirtymistä koska tiesin olevani edelleen hyvin ujo ja introvertti. En saanut helposti kavereita. Mutta onnekseni en jäänyt yksin, sain pari kaveria luokaltani. Olin silti se outo tyyppi, joka pukeutui pääasiassa poikien vaatteisiin.
Sukupuolikokemuksista ei ole oikeastaan mitään muistikuvaa mutta muistan vihanneeni fyysistä murrosikääni. En halunnut alkaa näyttää naiselta mutta en voinut sille mitään. Lopulta ajattelin, että kyllä minustakin nainen kasvaa, tämä on vain sellainen vaihe.
Vitsailin kaverien kanssa tulevaisuudestani, siitä millainen mieheni olisi. Joku hiljainen hissukka, joka on tossun alla. Ajatus oli hauska mutta tosiasiassa en pystynyt kuvittelemaan tulevaisuutta, jossa olisin yhdessä miehen kanssa. En nähnyt itseäni kenenkään vaimona tai mitään.
En muista olleeni kateellinen pojille, jotka muuttuivat vähä vähältä miehiksi. Kai minä vain suljin silmäni siltä mitä en itse voinut käydä läpi.
Yhdeksännen luokan lopulla löysin japanilaisen populaarikulttuurin musiikin kautta ja samalla keinon hämärtää omaa fyysistä sukupuoltani ulkonäön kautta. "Ernukulttuuri" antoi mahdollisuuden pukeutua miesten vaatteisiin ilman, että se oli outoa.
Olisin halunnut kunnolla lyhyet hiukset, niinkuin miehillä mutta äiti sanoi, että näyttäisin aivan pojalta. En koskaan sanonut ääneen, että sehän se tarkoitus olisikin.

PANIIKKITOSSU NINJAILEE
Lukiosta Jurvaan, Jurvasta iltalukioon

Menin lukioon ja heti minua vierastettiin ulkonäköni vuoksi. Ohjausryhmässäni oli yksi tyttö, jonka kaveri olin ollut ala-asteella. Hän ei koskaan edes katsonut päälle.
Aloin pyöriä paljon Fantasialinnalla, jonka kautta lopulta ystävystyin monien uusien ihmisten kanssa, niin miesten kuin naistenkin kanssa. Kutsuimme porukkaamme ninjakerhoksi vitsillä, sillä kaikki olivat enemmän tai vähemmän mukana anime- ja mangaympyröissä.
Vuonna 2006 aloin seurustella ensimmäisen kerran. Toinen osapuoli oli nainen. En koskaan ollut aiemmin ajatellut seksuaalisuuttani enkä pahemmin tuolloinkaan. Totesin vain itselleni, että olen biseksuaali. Seurustelu naisen kanssa tuntui luonnolliselta. Tunsin aina olevani selvästi se miehisempi osapuoli suhteessa ja se tuntui hyvältä.
Vuodenvaihteessa aloin kärsiä paniikkikohtauksista ja lopulta niiden vuoksi lopetin lukion ja hain Jurvaan metallialalle opiskelemaan. Ennen uuden koulun aloittamista seurustelusuhteeni loppui.
Metalliala tuntui aluksi hyvältä, olihan se aika miehinen puoli. Mutta lopulta paniikkikohtaukset pilasivat tämänkin ja totta puhuen, ala oli alkanut maistua puulta jo ennen niitä.
Jurvan aikana en mielelläni esitellyt itseäni oikealla nimelläni. Olin Tossu. Kavereista harvat käyttivät oikeaa nimeäni.
Katsoin tuona aikana dokumentin genderqueereistä. Ajattelin, että tuoko on minun määritelmäni. Se auttoi jonkin verran mutta ajatukset sukupuoliristiriidoistani katosivat jonnekin. Olin jotenkin sekaisin koska mikään opiskelu ei tuntunut sujuvan.
Jurvasta kotiuduttuani aloitin iltalukion vain sen takia etten viitsinyt olla tekemättä mitään. Ei sukupuolimietteitä vaikka aloin 2008 seurustella nykyisen tyttöystäväni kanssa. Mutta ajatus vähääkään intiimimmästä kanssakäymisestä oli ahdistava. Se ei tuntunut oikealta.

MAALIHUURUJA JA MIELIKUVITUSYSTÄVIÄ
Ammattikoulu ja kohti nykyistä

Hain parille eri alalle ammatilliseen koulutukseen ja pääsin ensimmäiseen hakuuni eli pintakäsittelyalalle. Se kuulosti ihan kivalta alalta.
Taas olin se outo tyyppi. Yksi luokkalaiseni kertoi katsoneensa ensimmäisenä koulupäivänä, että olin poika. Hymyilytti, hyvällä tavalla.
Samaisena vuonna mielikuvitukseni alkoi vähitellen puskea pihalle omia, alkuperäisiä hahmoja kiihtyvään tahtiin. Kaikki olivat miehiä. Näin jälkeenpäin ajateltuani ja niitä analysoituani löysin kaikilta edes yhden ominaisuuden, jonka olisin halunnut löytää itseltänikin. Joillakin se ainoa ominaisuus oli sukupuoli.
Toisen vuoden aikana jouduin muutaman luokallani olevan pojan silmätikuksi. Mitään suoraa kiusaamista se ei ollut, säälittävää seinille kirjoittelua ja kavereiden mukaan selän takana naureskelua. En huomannut, en välittänyt. Itsetuntoni kestää kyllä tuollaiset kolaukset ilman lommoja.
Toisen vuoden lopulla aloin pyöritellä huvikseni mielessäni ajatusta siitä jos olisinkin mies. Lopulta tämä ajatuksella leikkiminen päätyi siihen pisteeseen, että tajusin miettiväni tosissani minkä nimen valitsisin itselleni. Valitsisin. Ei siis mikä nimeni olisi miehenä vaan minkä nimen ottaisin itselleni.
Siinä vaiheessa aloin ajatella, että onkohan tämä nyt normaalia. Tulin siihen tulokseen, että "normaalirajoissa" ei. Myönsin sen itselleni. En halua tätä kehoa, en halua tätä nimeä. Haluan miehen kehon, miehen nimen. Haluan olla mies.
Viimein se ajatus muodostui selväksi mielessäni.
Minä olen transsukupuolinen.

TOSSU ONKIN LAURI
Nykyelämä

Suurin piirtein koko kaveripiiri tietää transsukupuolisuudestani ja alulla olevasta prosessistani. Luokanvalvoja tietää, samaten ainakin yksi toinen alani opettaja, joka suhtautuu asiaan paremmin kuin osasin koskaan odottaa. Hän otti tosissaan nimiasian, jonka toin ilmi ja kutsuu minua julkisesti Lauriksi.
Äidille en ole kertonut, enkä muillekaan sukulaisilleni. Se on vaikeaa.
Tyttöystäväni suhtautuu asiaan hyvin ja kohtelee minua miehenä.
Kavereiden suhtautuminen minuun ihmisenä ei ole muuttunut, enhän minä luonteeltani muutu. Olen vain korjaamassa luonnon tekemän virheen. He yrittävät opetella uuden nimen käyttöä.
En yritä rakentaa itselleni mitään äijäidentiteettiä, jatkan elämistä sellaisena ihmisenä kuin olen ollut tähänkin asti. Ei munien kaivaminen ja kaljan juominen tee miestä, onhan meitä ihmisiä moneksi.
Minä olen tällainen mies ja aika hyvä kaiken lisäksi.
Joskus mieleen hiipii epäilys, mutta se muuttuu nopeasti varmuuden tunteeksi siitä, että olen oikeilla jäljillä.
Tuntuu hyvältä olla rehellinen itselleen ja samalla muille.