Joo... Oli tosiaan äiteen ja isäpuolen häät. Aikaa sitte jo mutta koska paska, kesti vähä aikaa toipua asiasta.
Nimitän kyseisiä pippaloita nykyään kaiken lisäksi hääjupakaksi.

Sukujuhlat on aina ollu mulle rasittavaa pakkopullaa, jo ennen trans-systeemejä, koska ne on täynnä jotain ties kuinka kaukaa sukua olevia ihmisiä, jotka on nähny mut viimeks ku oon ollu tyyliin 5-vuotias ja sitte tulee kysymään multa et muistakko vielä mut. Joo, toki muistan naaman, jonka oon nähny kerran elämässäni noin 15 vuotta sitte, että GG vaan sulleki.
Onneksi nyt ei ollu niin kaukaahaettuja sukulaisuussuhteita kestettävänä mutta näköjään ottaa ne läheisetki voimille. Henkisesti.

Pakkohan siihen oli varautua, että tytöttelyä ja tyttönimeä tulee. Sitähän tuli. Purin hammasta ja mietin, että miten helvetissä tällä ulkonäöllä voi ees harkita täydellisen feminiinisen nimen käyttöä edes.
Kirkossa ei ollu mitään ongelmia, varmaan sen takia ku pappi siellä oli jatkuvasti äänessä. Meinasin vaan pariin kertaan päästää törkeän röhönaurun ku ne jutut oli niin utopistista paskaa, suoraan sanottuna. Ateisti, kyllä olen.
Häävastaanotolla repes helvetti käsiin.

Istumapaikat oli varustettu nimillä. Jollain tasolla tiesin, että ei tuu kesää, ei siinä lue Lauri. Mutta se toivon määrä vyöryi tiedon yli. Ei hyvä.
Koska siinä ei lukenu Lauri. Tyttönimi tuijotti takasi ku mikäki helvetin trollface.
Olisin räjähtäny siinä ja heti mutta emäntä oli vieressä ja huomas mistä oli kyse ja rauhoteltua meikäläisen. Jotenkin.
Lopulta se vaan... Repesi. Totaalisesti.
Ei sille voinu mitään. Ei sen jälkeen ku on monta kuukautta ollu Lauri, ehkei nyt se maskuliinisin mies mutta silti se porukan jätkä ja vaikka ei läpimenosta olisi ollut toivettakaan niin ei silti kukaan oo tullu kyseenalaistamaan mitään.
Nyt yhtäkkiä se kaikki revittiin alas ja olis pitäny muuttua tytöksi, naiseksi, MITÄVITUNVÄLIÄ, mitä en ole.

Yhteenveto: oletusreaktioni ylenmääräiseen tytöttelyyn ja tyttönimen käyttöön on hysteerinen itkukohtaus, josta ei meinaa tulla loppua. Helvetin hienoa!

Äiteen selitys: paikalla oli vanhempia ihmisiä ja halus suojella mua niiden kysymyksiltä, tuijotuksilta, miltä lie. Excuse me? Pyysinkö mä koskaan tuota? En tietääkseni.
Mikä lie äidinvaisto iskeny päälle ku keksiny, että mun psyykelle on parempaa swappailla kahen sukupuolen välillä aina tilanteen mukaan. Joo, no thanks. Jotkut saattaa häilyä sukupuolten rajoilla mutta ku minä identifioin itteni mieheksi, en miksikään siltä väliltä.
Paljon mieluummin kuuntelen kysymyksiä ja selitän asian ku että joudun yhtäkkiä sysätyksi esittämään jotain mitä en ole.
Tulee vaan pakostaki tämmösissä tilanteissa sellainen tunne, että mun transsukupuolisuus pitää piilottaa muilta, ollaan niinku sitä ei olis ja samalla tehään musta se perheen häpeäpilkku ja suvun musta lammas. KOSKA EI TYTTÖ VOI OLLA POIKA.

Ja se nimen käyttö on varmaan yks kamalimpia asioita. Varsinki ku äitee, isäpuoli, täti ja sen mies tietää asiasta. Silti sieltä tulee se tyttönimi.
Onhan se niille vaikeaa sisäistää asia mutta vois ne silti yrittää ilman, että mun täytyy aina muistuttaa.
Vai onko tyttönimen käyttö viimeseen asti niille keino pitää kiinni siitä tytöstä mitä ei koskaan periaatteessa oo ollukaan?
Kuka tietää? En minä ainakaan. En tiiä oikeesti enää yhtään mitään.
Sen verran tiiän, että mä tartten sen diagnoosin koska tästä ei tuu yhtään mitään.
Vituttaa jo tästä kirjottaminenki.
Ja sitte vielä sukulaiset ihmettelee kuinka en oo pitäny yhteyttä. Nii-in. Jännä juttu. Ehkä en vaan jaksa vittuuntua joka käänteessä pelkästä nimestä.

Saatanan perkeleen helvetti.
Mä meen keittään kahvia ja vedän tupakin.

P.S. Oltiin eilen emännän kanssa miittaamassa muita transmiehiä ja heidän puolisojaan.
Ja helvetin mukavaa oli!