Oon melkein unohtanu, että mullon tämmönenki olemassa.
Ehkä sen takia ku ei oo prosessi edenny psykologien lomien takia. Ens kuussa kuulemma pitäis olla aika.
Pitäis.
Jos nyt menee kaikki putkeen niin hoitoneuvottelun pitäis olla elokuussa.
En jaksa uskoa hyvää enkä pahaa koska en jaksa välittää juuri mistään tällä hetkellä.

Valmistuin tossa kesäkuun eka päivä tosiaan.
Ammattinimikkeenä on maalari, kiitos.
Viralliset valmistujaiset meni hyvin. Luokanvalvoja oli sanonu opolle, että siinä ku sanotaan valmistuvien nimet niin mun omaa pitäis muuttaa.
Näin kävi. Siellä sanottiin Lauri.
Tosin itte missasin sen ku olin ehkä lievästi hermostunu koska menin ensimmäisenä lavalle meidän luokasta. Aakkosjärjestys, jee jee. Kysyin siitä luokkalaiselta sitte, että mitä ne sano. Ja oikein meni.
Olishan se ollu outoa jos sieltä olis tyttönimi tullu ja minä siellä lavalla heilun miesten vaatteissa.

Juhlat oli äiteen ja isäpuolen työnä. Se hermostutti eniten, enemmän ku se että mun piti olla lavalla aika helvetinmoisen ihmislauman edessä ja näyttää edes jotenki järkevältä (en tiiä miten onnistuin).
Äitee käytti tyttönimeä. Olin niinku en ois kuullu sitä. Lopulta se sano Late ja se kelpas.
Hommattiin kaupasta sinne käpykakku ja siitä äitee sai hienon tavan kiertää nimen käyttö. Vaan sen takia ku sanoin, että yks luokkalainen keksi mulle joskus lempinimeks käpy koska olin kavereita vanhempi. Olin silleki sitte käpy.
En tiiä onko se yhtään sen parempi ku tyttönimen käyttö koska se tuntu välttelyltä. Ettei vaan tartte sanoa Lauri.
Eipähän tullu mitään kohtauksia. Meni yllättävän hyvin.

En oo töissä.
En oo ees kirjoilla työkkärissä.
Enkä ees tiiä miksi.
Musta tuntuu, että mä pelkään jotaki.
Pelkään sitä miten ihmiset näkee mut, suhtautuu muhun. Mitä ne ajattelee musta.
"Tyttö, joka haluaa olla poika."
Se kuulostaa helpolta netissä pistää ittensä sinne ja 10 päivän sisällä raahata paperit työkkäriin mutta joku on vaikeaa.
En tiedä mikä.
En oo tienny vähään aikaan mistään mitään.

Oon vaan pakoillu elämää ja kaikkea muuta.
Skyrim on hyvä keino siihen. Ei tartte edes olla ihminen. Saa olla mies, saa olla jotain aivan muuta.
Oon ollu viikkovillissä jo aika kauan. En tiiä monesko päivä on, en välillä ees viikonpäivää saatika vuorokauden aikaa.
Valvon ja nukun miten sattuu enkä jaksa välittää siitä.
Vedin melkeen 20 tunnin putken Skyrimia eikä ees tehny pahaa. Olin elämänpaossa.

Juhannuksena oltiin pienellä porukalla piknikillä.
Kävästiin välillä läheisessä baarissa vessassa. Menin ajattelematta miesten vessaan. Hoksasin sen vasta ku istuin pöntöllä. Hymyilytti.
Toisella kerralla joutu vähäsen odottelemaan. Siihen tuli joku äijä ja kysy, että odotanko vessaan. Odotinhan minä. Joku tuli justihinsa siinä vaihees naistenvessasta ja se osotti sitä, että siinähän on vapaana. Tais vähä hämmentyä ku sanoin, että en mä ny naistenvessaan oo menossa. Puolikas läpimeno?
Jälkeenpäin oli vähäsen avautumista puolin ja toisin emännän kanssa. Siinä tuli multa sitte muutaman kuukauden ajalta pahaa oloa pihalle.
Sitä oli paljon. Enemmän ku koskaan muulloin.
Oli yhessä vaiheessa pakko vaan mennä kyykkyyn ja ns. halata itteänsä. Tuntu siltä ku se kaikki paska mitä sisältä tuli pihalle sen itkun mukana olis repiny mut siinä ja silloin palasiks.

Sain sanottua siinä paljon ääneen, ehkä se oli se ainut hyvä siinä.
Eikä vaan emännälle vaan itelleni myös.
Emännällä on itsetuhosia taipumuksia. En tiiä mitä mulla on koska en halua tappaa itteäni, en halua kuolla.
Haluisin vaan kadota olemasta, tulla takasin vasta sitten ku näytän ja kuulostan mieheltä. Sitte ku virheellisiin käsityksiin ei oo enää varaa.
Haluan kadota koska mä inhotan itteäni. Fyysisesti ja henkisesti.
Näytän kamalalta, kuulostan kamalalta, en saa elämässäni mitään aikaan.
En osaa osottaa tarkalleen, että nämä asiat ahdistaa. Kun se ahdistus ja paha olo tulee päälle, se on vaan yks iso klöntti, jonka sisällä mä oon jumissa.

Joku mua pelottaa. En vaan tiedä mikä tai mitkä asiat. Tai edes kuka.
Ehkä mä pelkäänki itteäni ja sitä, etten mä tiiä.
Oon tottunu tietämään ja nyt en tiedä.
Se on vierasta mulle ja mä pelkään sitä.
Oon juhannuksesta asti vältelly maailmaa. Puhelimesta loppu akku enkä oo ladannu sitä.
Ehkä mu auttais jos saisin puhua asioista päivittäin jolleki. Tekis hyvää jos joku ymmärtäis ees jollaki tasolla.

Mua pelottaa seki, että nää asiat saa TAYSin ihmiset päättämään etten jaksa käydä prosessia läpi.
Mutta just se, etten oo käyny sitä läpi saa mut tämmöseen tilaan.
Jokanen käynti TAYSissa on antanu mulle voimaa uskoa siihen, että tulevaisuudessa kaikki on paremmin. Ei ehkä hyvin mutta paremmin.
Mutta nyt ei oo ollu pariin kuukauteen mitään. Mun tulevaisuus on pelkkä tyhjiö. En tiedä onko mikään paremmin.
Tällä hetkellä kaikki on paskemmin.
En tykkää siitä.

Emäntä osti eilen viinaa.
Musta tuntuu, että haluan vetää pään täyteen tänään.
Ei se mitään paranna mutta... Niin. Kertokaa te mulle.