Joskus sitä tulee mietittyä, että mikä siinä on kun mikään tässä elämässä, ei edes transtuntemukset, ole onnistunut vetämään mua depressioon. Äiteellä on diagnosoitu masennus, josta se on kuitenkin päässyt yli joka kerta ja emännälläkin sitä on.
Kaikenlaista paskaa on satanut niskaan reilun 20 vuoden aikana ja sitten vielä siihen lisää identiteettikriisinsä sun muut härpäkkeet niin luulisi sitä ihmisen psyyken antavan periksi jossain vaiheessa.
...Tai sitten ei.

Tottahan toki sitä välillä on mieli maassa mutta siitä pääsee aina ylös. Joskus siihen auttaa todellisuuden kieltäminen ja omiin maailmoihin pakeneminen... Kuulostaa ehkä säälittävältä mutta se toimii.
Ainoa vähääkään mielenterveyttä koetteleva asia itselläni on paniikkihäiriö, joka on alkanut kadota jonnekin menneisyyteen. En koe transtuntemuksien vetävän mua alas, päinvastoin. Kun sen sai myönnettyä itselleen, sai samalla selityksen niin monelle asialle ja alkoi ymmärtää itseään. Se lähinnä helpotti oloa.
Onhan noita tiettyjä ongelmia edelleen, kuten itseluottamuksen puute tietyissä tilanteissa mutta nykyään edes tiedän mistä se johtuu.

Kaipa se pääpointti on se, että onko oikeasti normaalia "pysyä järjissään" näin hyvin vaikka moni muu olisi jo joutunut ramppaamaan terapiassa ja psykologilla?
Ihan vain mietin tämmöistä ääneen...

Ei sillä, että jotenkin halveksisin niitä, jotka käyvät terapiassa jne. Käynhän minäkin Steissillä purkamassa välillä päätäni. Kuitenkin elämäntilanne on ilman näitä sukupuolipaskojakin aika kuluttavaa. Joskus vain pitää saada päästää asioita pihalle päästä. Vähän kuin avaisi hanan ja päästäisi ylimääräisen pihalle tasatakseen tilanteen.
Arvostan sitä, että ihmiset pystyvät sanomaan itselleen, että tarvitsevat apua ja pyytävät sitä. Mielestäni oman heikkoutensa myöntäminen on todellista rohkeutta. Siinä joutuu todella kohtaamaan itsensä.
Vielä kun oppisi aina itsekin niin tekemään... Joskus sitä vain kuvittelee, että on kunnon rough & tough kun kestää kaikenlaisen sonnan mitä niskaan sataa pelkällä olankohautuksella kun ei se niin ole. Joskus vain pitäisi sanoa, että hei en mä nyt tätä kaikkea kestä, viittiskö joku auttaa.
Mutta se on vaikeaa kun niin on tehnyt jo yli kymmenen vuotta.
Noh, ehkä sitten joskus.

Tuntuu taas, että tästä tuli kamalan sekava raapustus. Ehkä senkin takia, että ajattelen tupakkia ja nälkäkin alkaa olla.
Ehkäpä siis menen tupakille ja raavin ruokaa kasaan.