Tässä alkaa olla pikkuhiljaa tuo 10. päivä kohdillansa ja sen myötä jännityski nousee. Kyseessä on kuitenki hoitoneuvottelu ja periaatteessa koko loppuelämä on vieraiden ihmisten käsissä. Aika häröä.
Loppujen lopuksi normaalisti ihminen saa määrätä ihan itte miten elämänsä elää, miten kouluttautuu, mitä työtä tekee, jne. Mutta sitte onki tämmösiä ihmisiä, joiden elämänlaatu riippuu siitä millasen käsityksen neljän ihmisen ryhmä on saanu susta muutaman tapaamisen aikana.
Sitä tekee kaikkensa sen eteen, että saa todistettua oman identiteettinsä pysyvyyden - ettei se oo vaan joku vaihe tai kokeilu - saadakseen diagnoosin.
...Diagnoosin, joka on mielenterveyshäiriöiden kategoriassa ja jota varten täytyy todistaa olevansa selväjärkinen. Onko tää ny sitä paljo puhuttua ironiaa?

Jostain syystä ekoilla käynneillä TAYSissa sitä yritti olla mahdollisimman maskuliininen. Istui tietyllä tavalla, kädetki täyty olla jotenki ettei jäis muka mitään arvailun varaan. Nyt sitä ei jaksa välittää enää samalla mittakaavalla.
Totta kai edelleen binderi ja packeri on melkeenpä elinehto ihmisten ilmoilla (binderiä ny tosin en jaksa laittaa pelkästään kauppareissulle) mutta sitte muuten on tullu paljo rennompi olo.
Kai sitä on vaan ruvennu ajattelemaan, että mä ny oon tämmönen mies. Kompakti tappi, jonka naama on ku Bilteman pienrautaosaston kuvasto, joka tykkää lässyttää kissoille ja koirille ja piirtää enemmän tai vähemmän homoja juttuja.
Onhan biomiehiäki kaikenlaisia niin miks sitä pitäis olla joku stereotyyppinen suomalainen mies? Okei, ehkä oon semmonen jollaki tasolla mutta silti poikkean siitä aika reilusti. Mulla on omat harrastukseni, näkemykset, elämänkatsomus, mielipiteet, vakaumukset ja ulkonäkötavoitteet.

Hah, ulkonäöstä tuliki mieleeni... Jokunen vuosi sitte mua häiritte mun pömppis ku se näky varsinki syömisen jälkeen paidan läpi. Ei haittaa enää. Son nykyään jotenki kiva.
Tästä voi päätellä, että musta varmaan tulee... erikoisen näkönen jahka saan naamakarvat kasvamaan. En aio hankkiutua lävistyksistäni eroon mutta jonkisortin parran kasvatan tai ainaki pulisongit. Jostain syystä arvelen, että musta tulee rentun näkönen. Eipä sillä, etten tykkäis. Renttumiehet on aika seksikkäitä, lol. Ehkä mäki oon joku päivä?

Tosiaan, alotin tossa maanantaina Kaks kättä -työpajalla työelämävalmennusjakson. Ei hajuakaan kuinka kauan se jatkuu mutta ainaki oon saanu sisältöä päiviini ja sen myötä unirytminki kuntoon (okei, kello on puoli neljä nyt...).
Ja täytyy sanoa, että tein oikean päätöksen hakea sinne. En oo yhtenäkään päivänä tullu pahalla päällä kotiin. Aamulla on saattanu olla semmonen olo, että onko ihan pakko mutta se katoaa aika hyvin päivän aikana, varsinki jos on tekemistä.
Rakennusosaston päällysmies - joka on mun esimies - tietää meikäläisen tilanteesta, samaten se tuli alkuhaastattelussa pakostaki esille. Ei oo sen väen suhtautumisesta mitään pahaa sanottavaa. Kaikinpuolin asiallista ja kannustavaa. Monet tykkää sanoa, että oon isoon prosessiin lähteny mukaan. Mitäpä siihen voi sanoa? Oon vaan todennu, että päätin vaan vihdoin ajatella itteäni ja oikeuttani olla joku päivä onnellinen omassa kehossani. Eihän se loppujen lopuks sen kummempaa oo.
Lisäksi oon saanu töissä vähä egobuustia ku on ollu maalaushommaa ja oon raksapuolella ainut koulutettu maalari niin siinä on saanu jakaa omaa ammatillista tietämystään vähä joka käänteessä. Tuntuu aika kivalta ku tullaan oikeen kysymään, että miten tämä ja tämä homma kannattas tehdä. Tekee oikeesti hyvää niinki itsekriittiselle tyypille ku minä.

Mutta jos ny palaa tähän tulevaan hoitoneuvotteluun niin voin sanoa, että ehkä eniten odotan saavani nimenmuutospaperit mukaan. Tää nykynen virallinen nimi, joka seisoo papereissa on helvetillinen riippakivi, josta haluun päästä eroon. Se vaikeuttaa elämää aika paljon.
Varsinki ku oon niin irtautunu siitä. En tahdo tajuta sen tarkottavan mua enää. Kelaltaki ku tulee kirje niin hyvä etten ihmettele, että kukas helvetti tämä muka on ja miks sillä on sama sukunimi ku mulla kunnes muistan, että ai niin joo...
Se ei vaan oo enää mun nimeni. Mun nimi on Lauri ja sillä hyvä.

Ai niin, näin heti ekana työpäivänä vanhaa opettajaa amiksesta elikkäs Esaa. Se oli ajanu viiksensä pois, nyyh... Ei näytä enää iteltään. Mutta joo. Juttelin sen kanssa ku satuttiin samaan aikaan tupakille ja se sano, että oon paljo valosamman ja onnellisemman olonen ku viimeks.
...Niin. Ehkä oonki. En sitte tiiä alanko mä vähitellen tajuta jossaki alitajunnan sopukassa, että kyllä tää tästä vielä paremmin menee vaikkei siltä aina tunnukaan. Mitähän sitte sanotaan ku oon kävässy Tampereella kuulemassa tuomioni, hehe...

No joo, siinä ny oli enemmän tai vähemmän sekavaa ajatustoimintaa joltaki aikaväliltä.